Joka vuosi, siinä syyskuun lopulla, totean että kohta se taas koittaa. Vaikeat ajat. Pimeä, märkä, loputtomalta tuntuva loka-marraskuu, jonka aikana väsyttää, ahdistaa, masentaa. Se aika, jolloin oikeasti odottaa että jouluhössötys kunnolla alkaisi että jonnekin tulisi väriä ja elämää.

Joka vuosi, siinä lokakuun lopulla, tajuan että se kuitenkin iski taas, syysmasennus. Väsymys, ahdistus, masennus. Vaikka sen saapumisen kuinka tiedostaa etukäteen, se jotenkin aika pääsee iskemään salavihkoin. Vasta sitten, kun alkaa itkemään kaupan hedelmätiskillä koska keltaiset kiiwit on loppu, se iskee tajuntaa että ei oo ehkä normaalia käytöstä enää.

Tätä syksyä on koetellut kelan kanssa vääntäminen. Okei, oli siinä omaa mokaa myös, mutta jumaleissön, koittaisivat edes joskus olla kaikki samaa mieltä asioista ja selittää ne ihmiselle niin että varmasti kaikki menis kerralla putkeen. Nyt rahahuolet ovat taas hetkeksi ohi, mikä helpottaa kummasti. Sillä enää ei tarvitse haavella että saisi vitamiinea hedelmistä tai purkista, vaan voi oikeasti kipaista hakemassa.

Unettomuus on vaivannut myös, olen nukkunut pätkiä, ahvistavia unia, herännyt monta kertaa yössä. Onneksi saa aamuisin nukkua pitkään, niin edes jonkin verran tulee levättyä. Sekin toivottavasti helpottaa kohtapuoliin, kun muutkin asiat alkavat rullaamaan.

Kirjahulluus senkun lisääntyy, kokoelma kasvaa, tila loppuu. En tiiä tuleeko tästäkään mitään hyvää aikaiseksi.

Tuleva kuukausi tulee olemaan yhtä hullunmyllyä taas, kaksi messua, synttäreitä, askartelua ja ompelua. Asuntokin pitäisi jostain saada. On mulla murheet. Väsyneenä kaikki tuntuu vastenmieliseltä, vaikkei oikeasti edes ole - edellä mainituistakin odotan innolla kaikkea muuta paitsi niitä messuja. Varmasti parin kunnon yöunen jälkeen elämä hymyilee taas. Jos ei muille, niin mulle.

Laif is pjuutiful.