On jäänyt kirjoittamatta muutamista seikoista, joista osa lukijoista jo tietää useiden itkupuheluiden ja viimeaikojen Facebook-päivitysten kautta.

Tilanne talossa paheni järkyttävästi, henkinen paha oloni lisääntyi päivittäin, puhelin pysyi äänettömänä siitä huolimatta että hain päivittäin kahteen tai kolmeen eri paikkaan. Väsymykseni kasvoi niin mittavaksi, etten enää jaksanut kuunnella päivittäistä saarnaa siitä miten paska oon, miten epäkypsä kakara oon, miten vaan otan enkä anna kenellekään mitään.. Joten klikkasin itseni Ryanairin sivuilla ja bookkasin itselleni paluulennon muutaman päivän päähän kyseisestä illasta, ja istun tällä hetkellä Viivin keittiössä tätä naputtamassa.

Olo on hirveän ristiriitainen. Minä ihan oikeasti halusin sitä hyvin paljon, pakkohan minun oli, että jätin kaiken taakseni ja kestin sitä saatanan marmatusta ja haukkumista melkein päivälleen kaksi kuukautta. Siltikin huomasin järkytyksekseni omassa käytöksessäni ja eleissäni melkoista taantumista peruskoulu-ajoille. Minua ärsytti oma anteeksipyytävä-asentoni jolla kuljin pitkin seiniä talossa, jossa minulla ei ollut senttiäkään omaa tilaa ja jossa kaiken piti mennä kahden lapsen ehdoilla. Tai toisin sanoen lasten äidin ehdoilla, aina sen mukaan riippuen mitä tämä piti lapsilleen parhaana. Menin hysteeriseksi neurootikoksi tilanteissa, joissa piti esimerkiksi kokata jotain, tai tehdä jotain muuta kyseiselle sakille, koska kaiken piti olla täydellistä etten saisi enempää negatiivista palautetta. Otin vastaan kritiikin itsestäni ja tekemisistäni vastaan hiljaa ja vastaanpanematta, ja jossain vaiheessa aloin uskomaan siihen kaikkeen ja makasin yöt valveilla miettien miten kamala ihminen olen ollut ja olen edelleen, ja millä pystyn korvaamaan kaikki tekemäni vääryydet ystävilleni.

Ja sitten olisi pitänyt pystyä olemaan positiivinen työnhaun suhteen ja uskoa että kyllä mä osaan, kyllä mä pystyn.

Takaisin tuleminen oli siis melkoinen helpotus, vaikka hetkittäin kaupungilla iskee pienoinen paniikki, että taas mä oon täälä, samassa pisteessä kuin aikaisemminkin.

Vaikka enhän sitä kuitenkaan ole. Kahdessa kuukaudessa on kuitenkin oppinut aika paljon, saanut lisää motivaatiota asioihin, tajunnut mitä oikeasti pitää tärkeänä jne. Jopa se itsekunnioitus on kuitenkin noussut, koska kai sitä on jollain tasolla pakko olla vahva että kestää itsensä lyttäämistä edes näin hyvin.

Eikä syksyinen Tampere ole koskaan tuntunut näin houkuttelevalta. Olen jo käynyt työkkärissä ja etsinyt asuntoa, joskin loppukuun voinen majailla Viivillä ja ensikuun alussa siirryn takaisin Matelle kunnes oma luukku löytyy. Plus maalla pitäisi käydä katsomassa vanhuksia, joskin se venyy nyt vielä loppuviikkoon koska torstaina on luvassa päivän kurssi anniskelupassin hankkimiseen.

Ulkomaille muuttaminen on edelleen mielessä, joskin nyt hieman realistisemmin suunniteltuna. Haluaisin hirveästi päästä töihin että olisi vara ajaa ajokortti ja säästää niin, ettei olisi pakko muuttaa taas Tädin luokse vaan voisi asettua muutamaksi kuukaudeksi jonnekin ihan suoraan ja katsoa miten käy. Sillä lailla kokemuksesta ehkä nauttisikin enemmän, kuin 24/7 lastenhoidosta. Mutta nyt on hyvä näin, onhan tämäkin uuden aloittamista, koska joudun hankkimaan kaiken uudestaan täälä päässä. Eräjorma-opiskelu on myös mielessä, mutta koulut alkavat vasta vuoden päästä, ja niihinkin taitaa olla ajokortti melko tarpeellinen sen lisäksi että koulutus itsessään maksaa. Eli jotain rahantuloa pitää itselleen saada.

Blogi pysyy varmaan pystyssä, koska ihan yhtä lailla elämään uutta suuntaa ja Bobia tulee etsittyä edelleen - hieman vain eri ympäristössä kuin oli tarkoitus. Ainakin vuoden verran, tai katsoo mihin elämä kuljettaa. Ei sitä tiedä mitä huomenna tulee vastaan.

Juuri nyt elämä kuljettaa minua kohti vattupensasta ja leipomista.