Pienoisen ”kinkkupaketti”-tapauksen jälkeen on ollut huomattavasti helpompaa. Likaisiin yksityiskohtiin sen enempiä menemättä mainittakoon, että puolen tunnin hillittömän itkemisen ja sitä seuranneen Aikuisten keskustelun jälkeen en enää tunne olevani kuin norsu posliinikaupassa enkä ahdistu siitä jos likainen paita jää tuolin selkänojalle. Lasten kanssa täytyy tietysti edelleen kyetä olemaan yhteistyökykyinen (Note to self; jos laitat lapsen tiskaamaan, tarkista ettei altaassa ole veitsiä), mikä tarkoittaa kahvikuppien nostamista kirjahyllyyn juomisen lomassa, esineiden pitämistä pöydänreunoista kaukana ja joka-aamuinen herääminen aikavälillä 07.00 – 07.45. Olipa eräiden ihmisten mielessä pistää minut lapsenvahdiksi kahdesti viikossa, mutta onneksi Tädillä on sen verran järkeä että ilmoitti ettei luota lastensa henkeä yksin minun käsiini. Apuna ja leikkikaverina kyllä menen, mutta vaipanvaihdot, syöminen, nukuttaminen ja kaikki vastaava tärkeä homma vaatii liikaa keskittymiskykyä ja äidin ominaisuuksia, jotta se luonnistuisi kaltaiseltani itsekeskeiseltä, juhlimisesta nauttivalta, lapsettomalta 24-vuotiaalta. Hallelujah, amen.

Mutta kuitenkin, ”koti”-ahdistuksen poistuminen on attanut keskittymään enemmän hyviin asioihin, mitkä aikaisemmassa postauksessa jäivät (taas) kokonaan vailla huomiota.

Työnhaun osalta olen aktivoitunut reippaammin kuin Suomessa ikinä (sen myötä oman asunnon saaminen ei suotta houkuttele ja motivoi), mutta toisaalta minulla on täällä enempi liikkumavaraa ja hakemuksia voi pistää menemään ympäri Skotlantia. Mukavia työpaikka mahdollisuuksia onkin ollut yllättävän paljon. Tällä hetkellä pelataan siis odotus-peliä, mikä ei ikinä ole kuulunut vahvuuksiini. Silti on sellainen tunne, että jotain isompaa on nyt lähtenyt liikenteeseen. Ehkä jo ensiviikolla olisi jotain konkreettisempaa tapahtunut sillä alueella.

Silti minua vaivaa kammottava laiskuuden ja saamattomuuden tunne, jos en joka päivä käy kiltisti selaamassa paikallisen työkkärin sivuja läpi tai tee jotain työnsaamisen edesauttamiseksi. Vaikka en kyllä tiedä mitä muuta tässä pieni ihminen voisi tehdä, kuin laittaa hakemusta hakemuksen perään ja tutkia kulkuyhteyksiä. Viikonloppuisin sanon itselleni, että nyt huilaat etkä ajattele töitä, mutta niin sitä vaan tulee hiljaisen hetken tullen kytkettyä itsensä nettiin klikkailemaan.

En usko että aivoni vielä täysin ovat käsittäneet minun olevan täälä. Kävelyillä sitä aina pysähtyy ihastelemaan idyllisiä kivitaloja ja niiden puutarhoja, ja ihmettelemään englantilaisten kohteliaisuutta (mikä kieltämättä välillä myös ärsyttää). Erään talon etupihalla kasvaa iso puska karhunvatukoita ja niitä tuli sitten ohimennen maistettua. Tosin se oli Täti joka ne marjat minulle nappasi, koska en itse olisi kehdannut mennä toisen pensasta ryöstämään. Mutta ne olivat nameja ne! Pitänee kulkea siitä ohi useamminkin.. Kiveheiton päässä majapaikasta sijaitsee myös Newcastlen korkein kohta, josta näkee kauas.

Toiseen suuntaan kävellessä on Town moor, sonninvasikoiden kotipelto, jonka läpi pääsee nopeasti kaupunkiin.

 

Ja sitten taas keskellä kaupunkia on Black Gate ja Castle Keep, jonka pihalla istuskelee ihmisiä lounaalla. Hoh, miksei suomessakin?

Black Gate

Castle Keep

 

Kaikkien oikeaoppisten raunoiden tapaan myös Castle Keepissä kummittelee

 

Kyllähän täälä odotus-peliä pelailee ihan mielellään. Kuitenkin aikaa on mennyt vasta vajaa 2 viikkoa ja tiedän tehneeni paljon, se ei vain ihan välity vielä ylpeys-keskukseen asti. Well just have to wait and see..