Ja koska oon laiska just nyt, niin laitan tähän joskus aikaisemmin tietokoneen kätköihin kirjoittamani pätkän;

"Kapeat, kivestä rakennetut vanhat sillat pieniä järvien, lochien, ylitse. Suuret puut jotka seisoivat niiden päädyissä kuin kunniavartio, laiskasti maleksivat likaiset lampaat jotka eivät viitsineet edes vilkaista ohi ajavaa autoa. Olivat viisaampia mitä antoivat ymmärtää, kulkivat tiellä tarkoituksellisesti, tietäen vallan hyvin ettei kukaan aja päälle. Toisin kuin peurat, jättikokoiset, isosarviset urospeurat jotka pomppivat tien ylitse illan hämärässä, silmät kiiluen autonlamppujen valossa. Maisema vaihtui koko ajan; jylhät, lumihuippuiset vuoret harmaata taivasta vasten vaihtuivat yht'äkkiä vehreisiin laaksoihin jotka kätkivät sisäänsä kivestä rakennettuja pieniä taloja, tai suuria harjakattoisia kartanoita. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, mutkittelevan, nousevan ja laskevan tien ajaminen nopeusrajoituksista piittaamatta sattui korviin, kuin lentokoneella lentäminenkin. Sydän jätti lyöntejä väliin useammin kuin kerran, kun mutkan takana olikin toinen auto tai peräti rekka, nopea äkkijarrutus ja kaartaminen tiensivuun että toinen pääsisi ohitse kapealla tiellä.

Loch Ness oli pitkä ja kapea järvi, kaunis, mutta ei mitenkään erikoinen verrattuna muihin paikkoihin. Turisteja kuskaavat paatit lipuivat pitkin veden pintaa, hirviöjahdissa. Inverness hehkui hiljaa perusskottilaista elämää, ei ollut sesonkia, joten turistikrääsä oli halpaa. Joen varrella oli useita pieniä puoteja joiden ikkunat olivat täynnä skottiruutua, pehmoleluja Nessiestä tai scotty-dogeja, viskipulloja, ohdakkeita, säkkipillejä.. Uteliaana valuin kaupasta toiseen, ahmin itseeni kaikkea sitä hulluutta, tartuin hetkeen. Keraaminen Nessieni on sittemmin hävinnyt jonnekin muuton yhteydessä, mutta Hunting McRae-vilttini alle kääriydyn joka ilta televisiota katsoessani. Viltti tosin on peräisin Portreesta, palasin hakemaan sen sateen lävitse koska se jäi vaivaamaan minua niin paljon. Hypistelin painavaa pussiani hengittäen kosteaa meri-ilmaa, seisoessani parkkipaikalla ja katsellessani kalastaja-aluksia, odotellessani Paulinaa ja yritin olla kuuntelematta Jiin tekemää puhelua.

Bussimatka Invernessistä Edinburghiin oli pitkä, mutta silti ohi liian nopeasti. Hengitykseni sotki ikkunan, kun koitin imeä itseeni kaiken, vanhat junaradat, sillanrauniot, hylätyt maatilat, lampaat, peurat, vesiputoukset, loputtomalta tuntuvat vuoret. Edinburgh itsessään oli kaunis ja kotoisa kaupunki suuresta koostaan huolimatta, se muistutti Tampereesta sillä siellä täällä näkyi tehtaiden torneja ja kadut kulkivat samaan tapaan, symmetrisesti, tosin kuin Inverness joka tuntui olevan rakennettu enemmän pyöreään muotoon kuin suorasti. Jättimäinen Mark's and Spencers huumasi minut kaikella ruualla, menin päästäni sekaisin enkä osannut osaa mitään iltapalaa hotellihuoneeseen. Seuraavana päivänä ehdin jo hermotua kaikille turistikaupoille, päädyimme kiertelemään pieniä käsityöläispuoteja Linnan ympärillä, löysimme Scottish National Museon juuri ennen sen sulkemista ja ehdimme nopeasti juoksemaan lävitse luonnontieteen osaston. Testasimme taitojamme linja-auto-asemalla, ostaessamme liput New Castleen ihmiseltä, joka puhui hyvin vahvaa skottimurretta ja joka ei juurikaan ymmärtänyt mitä me yritimme sanoa.

Etelään päin mentäessä maisema muuttui tasaisemmaksi. Tädilläni vietetty aika oli niin reuntouttavaa itsensä kokoamista paluuta varten, että on vaikea muistaa asioita - Täti hemmotteli meidät piloille hyvällä ruualla ja sillä että ei ollut kiire. Kävimme Baltic-taidemuseossa katsomassa karmaisevaa nykytaide-näyttelyä, kiipesimme Castle Keepin katolle, kiertelimme pieniä mielenkiintoisia kauppoja (ah, se ihana noitapuoti keskustassa, josta mukaan tarttui Metsänjumala-laatikko) ja kävimme syömässä voileipä-ravintolassa ja ostoksilla jättikokoisessa Co-Opissa.

En muista mitään matkasta Manchesteriin, vain loputtomalta tuntuvan odotuksen lento-kentällä, Tädin mukaan tunkemat eväät joita emme saaneet syödyksi, sen miten nukuimme selät vastakkain matkalaukut välissämme koska pelkäsimme että joku varastaa ne. Lento tuntui lyhyemmältä kuin mennessä, ikkunoista näkyi pelkkää pimeyttä. Helsingin lentokentällä imin itseeni Suomen hajua, joka oli niin erilainen kuin ilma jota olin kolme kuukautta hengittänyt.

Tuntuu mahdottomalta että kykenen muistamaan Invernessin Woolworthin läpikotaisin vaikka kävin sielä vain kahdesti. Tai sen miltä vuorilla tuoksui. Taivaan värit sillä hetkellä kun kävelin yksinäni merenrantaa pitkin. New Castlen torin äänet, kevyen sateen joka melkein pilasi Tätini nahkalaukun. Hetkittäin tuntuu siltä, että olisin jättänyt kotini taakseni, että olen vain käymässä täällä ja lasken päiviä siihen että pääsen takaisin."

Jossain välissä, kun aivot toimii kuumuuden jäljiltä, niin voisin yrittää saada aikaiseksi jotain tuoreempaa pätkää, siihen asti tämä saa kelvata.

Terveisin erittäin hikoileva, sekava ja huonovointosuudesta kärsivä Jenny