Lentolaukku ei oo läheskään täynnä ja silti vaaka näyttää yli 20 kiloa. En jummarra, en. Ilmeisesti vaelluskengät on sen verran vankkaa tekoa, että hujauttavat painon taivaisiin, koska ei tuola ole enää mitään mitä voisi jättää pois. Kolme villapaitaa ei liene liikaa, eihän? Eikä puoli tusinaa toppeja, eihän? Eikä parit housut, eihän? No okei, on sielä pari hametta ja kaksi mekkoa, mutta minen suostu olemaan sielä hirveissä säkeissä koko ajan ja oleen ruma ja ällö ja näyttään pojalta, en nyt kun oon vihdoin hokannut että on kivaa olla tyttö, ja laukkua heiluttaa.. Eikä noita vaelluskenkiä voi jättää pois, sillä ne on ehkä tärkeimmät ever ja kalleimmat mun popoista. Vittu kun pitää olla kenkävamma, ettei mitkään tunnu jalassa hyvältä, ja sitten ne mitä tuntuu on hirveen isoja ja painavia niinkun noi mun maiharityyliset bootsit, joita en myöskään haluaisi jättää kyydistä koska ne on vaelluskenkien ohella ainoat umpinaiset kengät jotka ei murhaa mun jalkoja. Onhan mulla pari kevyttä tennariparia, mutta ne tosiaan raapii kantapäät auki eikä ne jalassa houkuta kävellä pitkiä matkoja.

Okei hengitä, hengitä. Onhan tässä vielä 24 tuntia aikaa vekslata.

Puhelin piippaa koko ajan ja se lisää ahdistusta. On kivaa ja ihanaa ja maailman parasta että ihmiset on oikeasti kiinnostuneita ja halukkaita minua näkemään, mutta just nyt jokainen tekstiviesti vaan tuuppaa lähemmäs sitä totaalisen hajoamisen reunaa. En haluaisi sanoa "ei" mutta nyt on pakko ja sitten jää paska fiilis kun oon ollu niin ilkeä kavereille. Mutta enpä toisaalta usko että olisin maailman parasta seuraa just nyt, kun itkeä tihrustan koko ajan silmät valmiiksi punoittaen (en nukkunut viimeyönä) enkä haluis puhua mitään enkä mistään ja hermostun jos mulle puhutaan. Melkoisen räjähdysherkkää materiaalia olen siis. Kotopuolestakin karkasin vaan pois, kun en kestänyt ajatusta Emmun hyvästelemisestä ja siitä on hirveä morkkis päällä koko ajan. Mut hyvähän muiden on arvostella ja ihmetellä vesiputousefektiä, koska kaikki saa jäädä tänne tuttuun ja turvalliseen muiden seuraan ja meikäläinen yksin lähtee valloittaan maailmaa ilman ketään turvana ja tukena muuta kun hengessä rapakon takana.

Mutta siltikin, vaikka tässä nyt taas oli vinkuvinkuvalitusta, niin olen oikeasti tosi innoissani ja jännittynyt ja peloissani. Kuitenkin teen sen mistä oon aina haaveillut ja monet jää aina vaan haaveilemaan. Pelottaa vaan hirveästi että olenkin niin luuseri etten saa töitä ja pitää tulla maitojunalla pois ja olla aina "se tyyppi joka lähti mutta ei se sit onnistunu vaikka kaikki muut onnistui". Ja kun työnteko on tosiaan niin hirmuisen lähellä sydäntä, että mieluummin eläisin kerjäläisenä kiertäen pitkin poikin.

Okei, oon tyhmä laiska ja saamaton, mut kokeilempa kuitenkin. Jos ei onnaa, tuun takasin, muutan nimeni ja muutan Ouluun, niin ei tarvii myöntää kellekään että oon luuseri.