Nyt vähän taas ahdistaa.

Ihan tyhmät asiat kaikenlisäksi. Yritän hirveesti itselleni mussuttaa, että ”lässynlässyn sä mitään menetä, kun vaan saat hirveesti” ja ” vähänks ihanaa kun on tämmönen mahdollisuus ihmisellä että voi tehdä ihan mitä haluu” ja muuta paskaa. Mut vittu.

Keskiviikkona kävin juoksemassa pihisten ja puhisten pitkin Pyynikin rantaa ja mäkiä ylös ja alas, kunnes Särkkiksessä telottu kylki alkoi sattumaan niin pahasti että oli pakko alkaa taapertamaan takaisin kotia kohti (kotia, heh heh). Aleksanterin kirkon kohdilla oli sitten pakko pysähtyä istumaan penkille hengähtämään ja siinä lepuutellessa tuli sitten vaan mieleen ajatus, että mä todella pidän Tampereesta. Rakastan, etten sanoisi.

Miksi ihmeessä sitä ihminen repii itsensä irti paikasta, jossa on hyvä olla, jossa on ihania ihmisiä ja (lähes) aina kivaa. Jossa on juoksevat tulot ja ilmaiset terveydenhuollot ja kaikki on valmiina, siitä vaan ottamaan. Lähteä nyt jonnekin jossa ei tunne ketään, jossa pitää hoitaa kaikki jutut alusta alkaen uusiksi ja jossa kukaan ei ymmärrä miten hieno asia Leevi & The Leavings on.

Ja sitten tämä tavara-ongelma, eihän sinne vitun Ryanairille saakaan nyt taas viedä kun yhden laukun, kun ne saatanat vaihtaa säädöksiä samaa tahtia kun meikäläinen sukkia (aikaisemmin olisi saanut viedä kaksi 15 kilon laukkua, mutta kun ei menny varaukset läpi kun sielä oli jotain häikkää). Että jee jee. Olin suurinpiirtein saanut mielessäni tavarat karsittua siihen 30 kiloon ja ahdettua kahteen mielikuvituslaukkuun, niin nyt pitää taas alkaa karsimaan enkä tiedä pystynkö siihen. Tuo kirppisrahoilla ostettu lentolaukku kun on täynnä vaatteita eikä sinne mahdu mitään muuta, niin sanoisinko että nyt vituttaa. Jotain voi tietty lähettä etukäteen, joskin se on kallista, mutta nyt se taitaa olla ainoa vaihtoehto enää. Hoho, joku kaunis aamu Tädin oventakana on 20 pahvilaatikkoa täynnä kaikkea paskaa..

Ja miun on ikävä mun ukkoa, enkä tiiä miten kestän eron ihmisistä, varsinkin Elmeristä, kun pelkästään eläimen ikävöiminen saa näin palasiksi.

Kun laitan silmät kii, niin mun edessäni vaan välkkyy kaunis mielikuva merenrannasta ja kivitalosta ja lampaista ja seesteisestä ja onnellisesta luonnonmukaisesta elämästä. Jos se olis samantien odottamassa niin ei varmaan tuntuisi yhtä pahalta, mutta kun kylmä totuus on se että sen saavuttamiseksi pitää tehdä vuosikausia jotain ihan muuta, eikä siltikään sitä välttämättä saa. Hirvittää jo valmiiksi ajatus, että joutuu (tai kulttuurishokin iskiessä haluaa) tulemaan takaisin Suomeen ja onkin ”menettänyt” kaiken muttei saavuttanut sitä mitä lähti hakemaan. Odotukset on ihan perseestä, mutta en vaan osaa opetella siitä pois vaikka tarot-kortin kuinka käskee.

En tiiä. Lähen mettään juoksemaan, niin ehkä Universumi taas puhuu mulle ja sanoo että ei tässä oo mitään hätää, ja kaikki menee just niinkuin on tarkoitus.

 

 

Otsikko; Happoradio - Ihmisenpyörä