Alkoi kammottaa oma negatiivisuus ja ajattelin sitten, etten vaikuttaisi ihan ahdistuneelta ja masentuneelta hyypiöltä joka ei edes halua muuttaa, kirjoittaa vähän miksi ja mikä siinä kiehtoo.

En edes oikeastaan muista koska tämä Skottila-fanaattisuus alkoi, tiedän vain että se on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa. Joskus aikanaan kun Laakson Kuningas alkoi telkusta, sitä joku sukulainen/tuttu mainosti minulle, koska ”sä varmasti tykkäät siitä kun ne on Skotlannissa”. No tykkäsin, perkele! Olin ehkä 12 tai 13 silloin? Jo silloin piti kikatella Duncanille ja sen kiltille ja voi sitä pettymystä kun sielä alla oli bokserit! Sarjan ensimmäiset kaudet on edelleen ihan yhtä loistavia, mutta näyttelijänvaihdosten myötä suurin osa charmista karisi pois joten pari viimeistä kautta on aina jääneet katsomatta, ei vaan pysty. Höh.

Tätiä piti aina katsoa ylöspäin, koska hän oli arkeologi (lapsuuden unelma-ammattini) ja toi minulle kuvia kivikehistä ja nummista ja vuorista ja.. Siihen aikaan tuntui mahdottomalta että olisi itse ikinä päässyt lähtemään minnekään, kiitos peruskoulussa murskatun itsetunnon. Ei siitä ole montaakaan vuotta, kun kuuntelin ihaillen ja kateellisena Börjen lomajuttuja Englannista ajatellen, että olishan se kivaa mutta..

Sitten tuli vuosi 2008 ja työharjoittelu. Minä muistan vieläkin, miten heitin ohimennen ehdotuksen että kun kerta on mahdollisuus lähteä ulkomaille työssäoppimaan niin miten olis, lähdettekö mukaan, miten toiset tarttui ideaan, kuinka vietettiin yksi päivä kahvihuoneessa kirjoittaen viestiä joka sitten lähetettiin useaan eri kultaseppä-paikkaan ympäri Britanniaa. Shetlannista tuli paluuviestinä Sori ei, mutta muualta ei kuulunut mitään ja sitä menetti jo toivonsa.. Kunnes Mr. Duncan sitten kirjoitti viikkoja myöhemmin ja sanoi että tervetuloa. Tammikuusta huhtikuun alkuun Isle of Skyellä. Sielä oli kylmää, pimeää, välillä tylsää, ikävä ihmisiä.. Mutta sielä oli maisemat jotka sai sydämen jättämään pari lyöntiä välistä, eläimiä joka kiven takana, kummitusjuttuja, taksikuskeja joiden puheesta ei saanut selvää, meri, historiaa, hiljaisuutta ja rauhallisuutta. Vuorille kiivetessä saattoi unohtaa ihan kaiken muun. Lampaita ja ylämaankarjaa oli jokapuolella, melkein kyllästymiseen asti. Jostain kumman syystä sielä yksin ollessa tunsin enemmän läheisyyttä ihmisiin Suomessa kuin ikinä aikaisemmin, heitä oppi arvostamaan uudella tavalla. Lähtö saarelta takaisin isoihin kaupunkeihin, ensin Edinburghiin, sitten Newcastleen, sieltä takaisin Suomeen, tuntui hirmuiselta kulttuurishokilta. Elder Yorkin ikkunasta katselin Edinburghin katuja, soitin äiteelle ja ihmettelin sitä liikenteen määrää, niitä ihmisiä. Suomessa olo tuntui hirmuisen vieraalta, kolme kuukautta oli ehtinyt vierähtää ja asioita oli muuttunut, muttei kuitenkaan ollut.

Sen jälkeen Skotlanti-Englanti-reissu on tehty kolmesti. Viime kesänä kaksi viikkoa Newcastlessa, ja pari päivää rakkaassa Edinburghissa, joulun alla Lontoossa viikonloppu Niinan kanssa, viikon minibudjetti-reissu huhti-toukokuun vaihteessa Invernessiin. Jokainen reissu on ollut mahtava ja mieltä-avartava. Varsinkin se ensimmäinen, reilu vuosi työharjoittelusta. Olin miettinyt ja pohtinut asiaa ja itseäni ja sitä mitä haluan, joten paluu pelotti, mitä jos se ei tunnukaan enää samalta? Kyllä se tuntui.

Pystyisin kirjoittamaan sivukaupalla yksityiskohtaisia muistoja, tiettyjä hetkiä jotka ovat jääneet mieleen, ylistystä maisemia ja rakennuksia kohtaan, mutta en piinaa ketään semmoisella. (Joitakin ehkä saattaa kiinnostaakin, mutta en halua olla semmoinen ärsyttävä tyyppi joka ei osaa olla hiljaa joten teidän pitää pyytää luentoa.)

Joten. Lienee selvää, että minä oikeasti haluan päästä sinne. Minun täytyy päästä sinne. Edes kokeilemaan. Koittamaan, josko saisin sen merenrantamökin ja pari kanaa sinne. Monty Halls teki aika pitkälle sen mitä minä haluan, FBssä sitä olen useaan otteeseen hehkuttanut. Katsotaan miten jätkän käy.

Otsikko; Robert Burns