.. lauloi Ofori. Vai he's. No tässä tapauksessa she.

Vaikka se ei tunnu siltä. Mari soitti muutama päivä takaperin ja kysyi että miltä nyt tuntuu, olla koditon. Menin ihan hämilleni siitä kysymyksestä ja piti oikein alkaa miettimään asiaa.

Olen siis asettunut Matelle. "Vierashuoneeseen" patjalle nukkumaan. Ja sieltä sitä on herätty aika usein siitä asti, kun ensimmäisen kerran tuli vedettyä yhteiset kännit. Se kahden huoneen keskustakämppä on minulle ollut toinen koti jo pitkään, joten sinne asettuminen ei tuntunut tunkeilulta tai muuten oudolta. Vähän ahdistaa omien tavaroiden määrä, vaikka ulkopuolisen silmin iso lentolaukullinen täynnä vaatteita, kannettava tietokone tarvittavine piuhoineen ja muutama kassillinen sekalaista tunnearvoista krääsää tuskin tuntuu kovin suurelta omaisuudelta.

Täytyy kyllä tunnustaa että muuttaminen meni muutenkin jotenkin kivuttomasti, tai sitten asia ei ole vielä oikein uponnut sisään vielä. Suurin osa omaisuudesta meni parempaan käyttöön, kaverit tyhjäsivät nurkkia kuin innokkaat pikku hamsterit (kiitos siitä), kierrätyskeskus vei muutaman huonekalun ja kirjoja ja muuta pikku omaisuutta meni kirppikselle ihan kiitettävästi. Osan kamoista raahasin kylmästi roskiin tai roskisten viereen hengaamaan, josta naapurit ne pelastivat parempiin nurkkiin pölyttymään. Tuntui melko naurettavalta hävittää/antaa pois/myydä "kunnon" tavaroita, kuten astioita tai muuta käyttötavaraa, ja pitää kynsin hampain kiinni muovisesta ankka-saippuakulhosta. Matella vihdoin tarkastelin mitä roinaa raahasin mukanani, ja suurin osa on juuri semmoista tunnearvoista mutta käyttökelvotonta tavaraa mutta jota ei vaan PYSTY heittämään pois.

(Kyseiseen ankka-kulhoonkin liittyy niinkin tunteellinen tarina, kuin eräs hyvin köyhä kesä muutama vuosi takaperin, jolloin en tajunnut hyödyntää kaikkia rahansaanti-mahdollisuuksia enkä vielä osannut dyykata, joten rahasta oli pulaa koko ajan; silti kun eksyin kaverin seurana kirppikselle, niin ankka tuijotti minua jonkun vaatekasan alta ja tajuamatta kunnolla mitä tein, menin sen kanssa kassalle ja maksoin siitä arvokkaat 50 senttiä, joilla piti alunperin käydä hakemassa nuudeleita kaupasta. Olin sitten nälissäni.)

Ja muutenkin, on pikkuveljen löytämät neidonkorennon-siivet lasikehyksissä, isin ostama pehmolelu-koira, isoveljeltä saatu kirja, Pipsan lahjoittama Mitta-Kaken kuva, jne jne. Niitä ilman lähteminen tuntuu hyvin, hyvin vaikealta ajatukselta, mutta ehkä ne ovatkin ne esineet jotka tekevät olon kotoisaksi, oli missä tahansa.

Mutta oikeastaan olen tuntenut oloni nyt hyvin vapautuneeksi, kaikesta materiasta eroon päästyäni. Ja keskustassa on kuitenkin ihan hauska oleskella, koska Pyynikille pääsee kipaisemaan lenkille harvase päivä ja kaikki palvelut ja muut ovat lähellä (mutta myös liikaa ihmisiä ja äänekkäitä autoja, mutta ei kaikki voi olla yhtä ruusuilla tanssimista). Muutenkin kun ollaan Matliksen kanssa kuin paita ja perse, niin ainakin ensimmäinen viikko meni hyvin pitkälle niin että istuskelin kellarissa seurana työpäivän ajan ja illalla käytiin syömässä ja kaupoilla ja sit katseltiin telkkarii ja.. Mutta meikäläisellä on näitä vierailupaikkoja useampia, joten tuskin mitään suurempaa kyllästymistä ehtii edes tapahtua, onneksi.

Unohdin jo punaisen langan, joten tämä riittänee taas.