Olen shoppaillut itseni euforiaan. On luomusaippuaa, huhmaretta, käsintehtyjä tuikkuja, joululahjoja joka lähtöön. H.P Lovecraftin Necronomicon tuli tilattua joululahjaksi itselleni, kuvittelin tilanneeni pokkariversion ja voi sitä ilon tunnetta kun paketista paljastuikin kovakantinen teos. Kirppiksellä törmäsin 250 vuotta vanhaan siunauskirjaan, joka oli kaunein koskaan näkemäni kirja, ja josta kieltäytyminen sattui ja sattuu edelleen. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, koska 95 eurolle löytyy parempaakin käyttöä.

Sain nimittäin asunnon. Hervannasta taas, tuntuu ettei sieltä ikinä tule pääsemään pois. Ei sillä, sielä on ollut ihan kiva asua ja tykkään lenkkeilymahdollisuuksista. Silti vähän ahdistaa (taas vaihteeks) kun sitä jumiutuu yhteen ja samaan.

Olen miettinyt myös sitä, kuinka aina on joku ikä jota odottaa. Joskus 13 vuotiaana odotti että täyttää 16, koska silloin olin ihan varma että se on maaginen ikä ja jotain tapahtuu. 16 vuotiaana odotin täysi-ikäisyyttä, koska sitten olisin aikuinen ja elämä varmasti muuttuisi. Sitten odotin kahdenkymmenen vuoden ikää, jolloin vihdoin sentään tajusin ottaa itseäni jotenkin niskasta kii ja alkaa odottaa 24 ikävuotta, jolloin vihdoin, vihdoin olisin kypsä ja valmistunut unelma-ammattiini ja menestyisin ja eläisin onnellisena parisuhteessa ja ottaisin asuntolainaa.. No nyt minua vain pelottaa lähestyvä numeroyhdistelmä 25, koska olen edelleen ihan saamaton kakara joka uhoo ja puhuu muttei kuitenkaan tee mitään asioiden eteen tai jos tekee, epäonnistuu säälittävästi. Kunhan se ikä vihdoin täyttyisi, niin voisi alkaa odottaa kolmekymppisiä ja luovuttamisen tunnetta, alistumista. Ehkä viidessä vuodessa oppisin tyytymään siihen mitä elämä antaa enkä yrittäisi koko ajan vängätä vastaan.

Haluaisin vain luovuttaa, antaa olla. Käydä kiltisti töissä, luoda jonkun ihmissuhteen nettitreffien kautta ja olla järkevä ja fiksu ja tienata rahaa joilla maksaa velat pois. Vielä silti joku pieni kipinä potki ja sen tukahduttaminen vaatii hirvittävästi energiaa. Hetkittäin vaivun epätoivoon, mutta sitten vain sanon itselleni etten minä ikinä tule omaan onnellinen ja tyytyväinen, en edes Skotlannissa merenrantamökissä, koska olen sellainen luonne ettei mikään kelpaa - miksi siis yrittää saavuttaa jotain mahdottomuuksia ja olla onneton, kun voin olla täälä ja tehdä jotain mukamas hyödyllistä ja olla yhtä lailla onneton sisimmässäni.

Ehkä maailmanloppu tulee jo kahden vuoden päästä, eikä millään muutenkaan olisi sitten enää mitään väliä.