Peloista ei saa puhua, koska silloin ne saattavat tulla todeksi. Mutta hiljalleen alkaa tulla se piste, ettei enää jaksa kuunnella sitä ”sä oot niin rohkee!” vouhotusta, kun sisällä kuitenkin jyllää kaikenmoiset ajatukset. Miten tuommoisen lausahduksen jälkeen voisi sanoa että hei, oikeesti mua pelottaa niin paljon että on paskat housussa koko ajan. Pelkojakin on monenlaisia, on niitä jotka estävät tekemästä asioita, ja on niitä jotka pitää ottaa osaksi elämää ja elää niiden kanssa ja niiden yli. Ja sitten on näitä meikäläisen vammaisia ja typeriä pelkoja, jotka juontavat vuosien huonosta itsetunnosta ja perussuomalaisesta ”no enhän mää ny, mitä mää ny muka osaisin”-asenteesta. Ero siitä tulee kuitenkin!

Kyseessä kuitenkin on niinkin iso juttu, kuin elämänikäinen unelma, joten lienee ihan luonnollista olla kauhuissaan nyt, kun se edes etäisesti alkaa hahmottua todeksi. Pelko ja ahdistus numero yksi johtuukin tällä hetkellä siitä, miten monesta asiasta pitää luopua sen saavuttamiseksi. Okei okei, järkeillen, se on vaan materiaa ja ihmissuhteet muuttuu ja katkeilee muutenkin, niin jos ne parin tunnin välimatkan takia katkeaa niin ehkä se oli sitten jo aikakin. Silti hirvittää luopua siitä elämän ensimmäisestä kunnon ystäväpiiristä mikä on tullut haalituksi kasaan ja lähteä perheen piiristä muualle, vaikka sehän on vaan ihan normaalia että linnut lentää pesästä.

Lisäksi olin haaveissani kuvitellut muuttavani maaseudulle, pikkukylään erikoisten ja sympaattisten asukkaiden joukkoon (joo, en oo yhtään katsonut brittiläisiä sarjoja..), saamaan erikoiseksi mentorikseni kiven näköisen miehen nimeltä Bob. Realismi kuitenkin puski päin naamaa, koska olen ollut nuorempana niin vitun idiootti etten ole ajanut ajokorttia, ja ilman sitä ja autoa on mahdoton suunnitella YHTÄÄN MITÄÄN. Oikeasti. Edes kouluja. Bleh. Pitää siis muuttaa kaupunkiin ja koska ahdistun jo Tampereella ruuhka-aikaan, niin miten pahasti sitten huomattavasti isompi kaupunki vaikuttaa pääkoppaan. Ja kun ei tosiaan ole sitä korttia eikä autoa, niin ei pääse edes hurauttamaan viikonloppuisin tai iltaisin maaseudulle tai meren ääreen. Kaikista järkevintä olisi muuttaa Newcastleen koska sielä on sukua ja ”tuttuja”, jotka voivat ohjata alkukankeuksissa, mutta kuitenkin enempi houkuttaa Edinburgh (koska se on Skotlannissa ja se on reippaasti pienempi kaupunki). Tietty on ihan turha suunnitella ja miettiä mitään etukäteen valmiiksi, koska voihan sieläkin sitten asua ensin kuukauden pari Newcastlessa ja sitten suunnata katsetta pohjoisemmaksi, mutta kun oon tämmöinen ihme jäärä märehtijä, niin pitäis muka olla elämä valmiiksi kirjoitettuna vuosien päähän.

(Kun oon jo niin vanhakin, että ihan turha tässä mitään kouluja enää suunnitella, kuka nyt näin ikäloppua ämmää minnekään ottais.)

Että sinne, töihin että saa väliaikaisen kansalaisuuden, jotta saa pankkitilin, jotta voi alkaa maksamaan vuokria ja säästää rahaa autokouluun ja autoon. Entäs sosiaalinen elämä sitten? Enhän minä missään nimessä pysty luomaan uusia kontakeja tai tutustumaan ihmisiin. Eihän ne edes ymmärtäis mun puheestani mitään!

Lienee ehkä ihan hyvä asia, että kirjotettuani ja luettuani edeltävän pätkän, hymähdin. Se on yksi syy tämän blogin aloittamiseen (ja myös se että ne, jotka kaipaavat elämäänsä lisää sosiaalipornoa, voivat käydä täältä lukemassa sen mitä lärvikirjaan ei eksy), koska kirjoitettuna asiat eivät tunnu läheskään niin pahoilta ja myöhemmin on kiva selailla että mitä on pienessä, tasapainottomassa mielessä liikkunut. Tästä se lähtee, nääs.